maanantai 7. elokuuta 2017

Rakkaudesta tehty päätös


Olen kirjoittanut postauksen osittain valmiiksi jo ennakkoon. Jipon lopetuspäätös on myöskin ollut suurin syy, miksi blogiin kirjoittaminen oli touko-heinäkuussa hieman vaikeaa. Kesän aikana on itketty jo monet itkut. Näin suuren muutoksen pitäminen salassa on tuntunut pieneltä huijaukselta. Nyt kuitenkin kirjoittaminen tuntuu hyvältä osalta tätä suruprosessia. Jippo jätti jälkeensä niin ison tyhjän aukon, ettei sitä ihan hetkessä unohdeta. Suru ottaa aikansa.

Nyt saan olla kiitollinen kaikista niistä hienoista hetkistä, jotka Jippo ehti meidän perheelle antaa yhteisten kymmenen vuoden aikana. Jäljelle jäi koko meidän perheelle iso ikävä, mutta myös valtava kasa ihania muistoja. Toisaalta pientä helpotusta tuo se ajatus, että enää ei tarvitse huolehtia Jipon jalkojen kunnosta, liikutuksista tai jalan kylmäyksistä. Nyt voi olla varma, että enää ei ole kipuja. <3



En enää edes muista milloin lopullinen päätös tehtiin. Alunperin ajatus pyöri mielessäni jo viime talvena. Lähinnä ajatuksen tasolla, koska eihän asiaa voinut ottaa vielä ääneen puheeksi. Aluksi itsekin pidin ajatusta ihan hulluna ja itseäni hirviönä. Sitten kahden kesken talutusmaastossa ollessa katsoin nelijalkaista ystävääni silmiin ja olin ihan hiljaa. Silmäni kostuivat ja ensimmäinen kyynel vierähti pitkin poskea. Silloin tiesin, että tekisin oikein. Tuli vain sellainen tunne. Kesä 2017 tulisi aika varmasti olemaan Jipon viimeinen kesä. Olin sen hevoselleni velkaa.

Joskus toukokuun aikana uskalsin viimein avata suuni vanhempieni seurassa. Odotin saavani vastaukseksi täystyrmäyksen, mutta pian sainkin vastaukseksi ymmärrystä. Oloni helpottui, kun sain viimeinkin sanottua ajatuksiani ääneen ja varmuuden siitä, että en olisi ihan yksin päätökseni takana. Tämä olisi Jipon viimeinen kesä. Sain toki myös ihmettelyjä osakseni. Eihän se nyt käynnissä vielä onnu. Yhtäkkiä etsittiin toista ratkaisua ja sain pääni entistä enemmän pyörälle. Mutta onneksi pysyin kannassani. Hevosen kannalta tämä olisi oikea ratkaisu. Vanhenevaa hevosta ei saisi enää nuoreksi ja jaloistaan täysin terveeksi.

Lupasin joskus, että Jippoa ei ikinä myydä. Pakon edessäkin myynti olisi vaihtoehto vain ja ainoastaan Jipolle ennestään tutulle ihmiselle. Toinen lupaukseni oli uskaltaa päästää irti, kun siltä tuntuu. Ennen kuin terveys pettää oikein kunnolla. Nyt tuntui oikealta ajalta lunastaa jälkimmäinen lupaus.


Jipon kinnerpatteja on hoidettu jo kuusi vuotta. Klinikalla on käyty useita kertoja ja ihan yhtä monena kertana ollaan tultu takaisin kotiin laskun, jatko-ohjeiden ja suomenhevosen kanssa. Jipon vasemmassa etujalassa on ollut hankositeen paksuuntumaa. Etujaloissa on nivelrikkomuutoksia. Lihoa ei saisi juuri yhtään, jotteivat jalat rasittuisi liikaa. Sitten Jipon vasempaan takajalkaan ilmeistyi ilmeisesti tarhassa syntynyt jännevamma. Karsinayön jäljiltä hevonen nostelee usein takajalkojaan aamujäykkyyttä helpottaakseen. Jopa ei-niin-pitkänlinjan hevosmies isäni huomasi tämän aamuisin aamuheinien jakaessaan.

Mitä tapahtuisi, jos tähän kaikkeen lisättäisi vielä iän tuoma kankeus? Kinnerpattihevosta ei ainakaan täysin pihankoristeena voisi pitää. Kulumat jaloissa ovat ja pysyvät. En halua, että tulisi päivä milloin Jippo tulee täysin kolmijalkaisena tarhassa vastaan ja kivulias katse anoo pääsyä pois. Mielummin itken nyt ja annan tällä hetkellä kevyellä liikutuksella ihan ok kunnossa olevan rakkaan nelijalkaisen päästä pois. Ei enää yhtään kankeaa talvea, joka on varsinkin maneesittomalla tallilla asuville kinnerpattihevosille se kaikista hankalin vuodenaika. Ei enää stressiä siitä kenellä olisi mahdollisesti tänään aikaa ja energiaa liikuttaa Jippoa nyt kun minä olen jo pari vuotta sunut toisella paikkakunnalla.


Minulla oli tietyt vaatimukseni miten Jipon lopetus tapahtuisi, joten pikkuhiljaa piti ottaa asioista selvää ja järjestellä kaikki valmiiksi. Itse olin päätynyt siihen ratkaisuun, että teurastus olisi se oikea tapa lopettaa hevonen. Tässä kohdassa olen suuren kiitoksen velkaa äidilleni, joka selvitteli asioita ja päivämääriä puolestani. Itse en pystynyt katsomaan oma-aloitteisesti yhdenkään teurastamon nettisivuja. Siinä kulki minun rajani. Lopulta päivämäärä ja paikka lyötiin lukkoon. Apokin palautuisi sujuvasti takaisin samaan osoitteeseen, josta sen aikanaan ostimme. Kaikki vaikutti hyvältä. Tai no, niin hyvältä kuin tuollaisessa tilanteessa voi olla.

Sitten koitti se pahin aika. Odottelu. Aikaisemmin asiasta ääneen puhumisen ja päätöksen teon odottelu oli stressaavaa eri tavalla. Silloin jotain ehkä mahdollisesti tapahtuisi joskus tulevaisuudessa. Nyt oli tiedossa selkeä päivämäärä. Toisaalta halusin ajan pysähtyvän, mutta toisaalta toivoin kaiken olevan pian ohi. Toisaalta halusin tietenkin tehdä Jipon kanssa vielä vaikka ja mitä, mutta toisaalta pelkäsin uusien ihanien muistojen kerryttämistä, mikä tekisi lähdön hetkestä vieläkin vaikeamman. Iso osa Jipon tavaroista pitäisi myydä pois, joten ennakoivasti laitoin osan tavaroista jo etukäteen myyntiin. Tiesin, että tavaroiden läpikäyminen Jipon lopetuksen jälkeen ei tulisi olemaan helppoa.

Viimeinen talutuslenkki yhdessä.

Ensimmäisenä kesänä Jippo oli 8-vuotias nuorukainen ja minä 10-vuotias alakoululainen. Nyt kummallekin on kertynyt ikää 10 vuotta enemmän ja on sanomattakin selvää, että yhdessä ollaan koettu paljon. Monet naurut, itkut, onnistumiset, turhautumiset, oivallukset ja jännittämiset. Hetkiä, joita en halua ikinä unohtaa. Alkuaikoina vieraan ihmisen istahtaminen selkään sai Jipon jännittymään, mutta Jiposta tuli lopulta luottoratsu, jonka selkään uskalsi päästää ainakin talutettuna ihan kenet vain. Moni lapsi on Jipolla ja Apolla ratsastettuaan todennut, että Jippo on koostaan huolimatta se suosikki. Jotain hevosesta kertoo jo sekin, että kanssani tandemina ilman satulaa on ratsastanut myös 2-vuotias tuleva(?) ponityttö. Niin arvokasta lastia ei ihan joka hevosen selkään noin vain päästettäisikään.

Onko oikein päästä irti ennen kuin hevonen on ns. käytetty kokonaan loppuun ja lopetus on eläisuojelullisista syistä välttämätöntä? Sitä olen kysynyt itseltäni monet kerrat ja päätynyt aina samaan vastaukseen. On. Hevosta ajatellen todellakin on. En usko minkään hevosen haluavan viettää viimeiset hetkensä kolmijalkaisena jäätävissä kivuissa.

Viimeistä kertaa Jipon selässä. Ilman satulaa totta kai.

Viimeiset kerrat ovat ainutkertaisia. Silloin on todellakin aihetta elää hetkessä ja nauttia kaikesta sen tarjoamasta ilosta ilman turhaa kiirettä. Esimerkiksi viimeinen matka kahluulammelle oli juuri niin onnistunut kuin olin ajatellutkin. Toisaalta sama viimeinen tekee siitä vähän pelottavan.

Jipon viimeinen viikonloppu lähestyi hitaasti mutta varmasti. Sunnuntaina Jipon tuleva matkaseura (9v connemararuuna) saapui meidän talliin Winnien vanhaan karsinaan ja hetkeä myöhemmin Apon entinen omistaja tuli hakemaan Apon takaisin luokseen jatkamaan eläkepäiviä. Illalla Jipon pitkäaikainen luottokengittäjä kävi vielä ottamassa Jipolta kengät pois ja minä leikkasin Jipolta jonkin verran hantä- ja harjajouhia talteen. Viimeisen yön hevoset olivat sisällä tallissa, koska hevoset olivat ennestään toisilleen vieraita. Tämän viimeisen matkan matkaseuralaisen emä on tosin Jipon entinen hyvä tarhakaveri. Iltatallin jälkeen lähdin vielä ajamaan autolla lähimpään ruokakauppaan ostamaan Jipolle appelsiinia. Viimeisenä iltana on todellakin lupa ja oikeus saada syödä vähän erityisherkkua.

Viimeiset appelsiinipalat.

Aikaisen lähdön takia kävin antamassa hevosille aamuheinät jo puoli kuuden aikoihin. Muistaakseni en pystynyt aamulla itkemään, koska olo oli jotenkin epätodellinen. Onnistuin kuitenkin saamaan talliin kiikuttamani aamukahvini ja -puuroni kurkustani alas. Noin seitsemältä lähdimme kotipihasta hevosten kanssa ajelemaan Tampereen suunnalle. Tarkemmin sanottuna matkustimme kohti Urjalaa ja Paijan tilateurastamoa.

Ajomatka sujui rauhallisesti. Perillä olimme jo ennen yhdeksää, joten hevoset ehtivät odottaa hetken aikaa karsinassa ennen eläinlääkärin tarkastusta. Kun paperiasiat olivat kunnossa, oli luvassa vielä jokunen tunti odottelua, joten päätimme antaa hevosille karsinoihin loput matkaeväsheinät ja lähteä huoltoasemalle ostamaan itsellemme kahvia ja jotain syötävää.

Viimeinen tunti Jipon kanssa oli edelleen hiljainen ja olo oli epätodellinen. Huomasin yhtäkkiä unohtaneeni aamun ja edeltävän illan tapahtumia. Ne palautuivat ikään kuin pieninä välähdyksinä mieleen. Yksi kriteerini Jipon lopetukselle oli ollut, että haluan itse olla näkemässä koko tapahtuman loppuun asti. Olen Jipolle velkaa sen, että olen tilanteessa mahdollisimman neutraalisti läsnä loppuun asti. Sainkin taluttaa Jipon karsinasta melkein loppuun asti itse. Lopetus tapahtui sisätiloissa nopeasti pyssyllä. Ei hevonen siinä ehdi edes tuntea mitään, kun on jo poissa. Juuri niin kuin olin halunnutkin.

Jos aikaisemmin oloni oli ollut tyhjä, muuttui se siinä sekunnissa vielä puolet tyhjemmäksi. Jipon lähtö konkretisoitui silmien edessä, mutta en siltikään ollut varma sisäistinkö asian oikeasti vielä silloin. Jäimme vielä odottamaan Jipon uuden kimon ruunaystävän lähtöä. Seuraavan pamauksen jälkeen hevoset olivat taas yhdessä.

Pidättelin kyyneliä ja työnsin asian käsittelyn mielessäni monen tunnin päähän odottamaan, että saisin olla kotona yksin. Jipon riimua pidin käsissäni/olallani lopetuksen jälkeen lähes huomaamattani seuraavat 7 tuntia. Surulle on annettava aikaa, mutta minulla on ollut kyllä ihan mahtavia ystäviä sekä tietenkin Winnie auttamassa tarvittaessa jatkamaan taas eteenpäin. Olen yrittänyt pitää itseni kiireisenä, jotta en ehdi istahtaa alas miettimään liikaa. Nyt ainakin osaan jo taas hymyillä vanhoille kuville vaikka ikävä onkin varmasti vielä pitkään vanhempieni kotipihalla läsnä. Jippoa tullaan kuitenkin muistelemaan aina lämmöllä ja kauniilla sanoilla. Ei itkulla ja pahalla mielellä.



maanantai 31. heinäkuuta 2017

Kiitos ❤


torstai 27. heinäkuuta 2017

Paluu esteille


Winniellä on ollut kolmen kuukauden estetauko huhtikuisen kaatumisen jälkeen. Maalaislomallaan hyppäsin Winniellä pari kertaa maastossa pienen tukin yli ilman minkäänlaisia ongelmia, mutta ensimmäiset rataesteet hyppytauon jälkeen paljastaisivat vasta kunnolla jäikö Ponille esteen jälkeen kaatumisesta minkäänlaisia pelkoja hyppäämiseen.

Kaupunkitallille palattuamme ja päästyämme taas kunnollisen ratsastuspohjan ja estekaluston ulottuville oli aika kokeilla osuisiko veikkaukseni oikeaan: näin vahvalla luonteella varustettu tamma tuskin olisi esteistä moksiskaan vaikka hurjan kaatumisen tekikin kompuroidessaan viimeksi esteellä. Onhan Winnie Jipon tallilla asuessaan talvisin juoksutuksessa riuhupukitellessaan muksahdellut kyljelleen kumoon (puhumattakaan edellistalven kaatumisesta koulukisoissa), mutta eipä Winnie ole siltikään oppinut varomaan pohjia yhtään sen enempää kuin ennenkään.

Ensimmäisellä estekerralla rakensin kentälle kolmen kavaletin sarjan innarivälein toiselle pitkälle sivulle sekä yhden helposti lähestyttävän pystyn lävistäjälle. Alkuverryttelyssä W tuntui hieman hitaalta, mutta Winnien energiataso muuttui heti, kun olimme hypänneet ensimmäistä kertaa kavaletit laukassa. Seuraavalla kierroksella oli jo pakko tehdä pieni ympyrä ennen kavaletteja, koska Winnie imi sarjalle jo hieman turhankin reippaasti. Menohaluja riitti noin 70cm pystyllekin sen verran, että minkäänlaista estepelkoa W ei kyllä ole itselleen kehittänyt. Hyppääminen taitaa edelleenkin olla Winnien mielestä pelkästään hauskaa!


Seuraavalla kerralla sain Essin mukaan hyppytreeneihin keksimään ja rakentamaan minulle ja Winnielle ihan kunnon tehtäviä. Ensimmäisen estepäivän innokkuuden takia ohjelmassa oli paljon kontrolliharjoituksia pienillä esteillä. Sinä tuulisena päivänä Winnien keskittyminen vaelteli erityisen helposti kentän ulkopuolisessa maailmassa, joten kaikenlaisista pysähdyksistä, siirtymisistä ja volteista esteiden/maapuomien välillä oli oikeastikin paljon hyötyä.


Itselleni päänvaivaa tuottivat ravilähestymiset, joissa minun on jostain syystä vielä hankalaa nähdä hyvä ponnistuspaikka ja päästä hyppyyn kunnolla mukaan. (Siksi en varmaan ikinä itsekseni hypätessä hyppää yli 50cm esteitä ravissa. Mukamas liian hankalaa...) Toinen asia, joka aiheutti kuskille pientä aivotyöskentelyä, oli esteen edessä ja takana olevat apupuomit. Erityisesti esteen jälkeen oleva puomi tuntui hieman hankalalta, koska Winniellä on tapana olla hieman raskas hypyn jälkeen. Joskus harvoin saattaa esteen jälkeen tulla pari pientä pukkiakin. Nyt maapuomin takia Ponin oli pakko nousta heti ylös hypyn jälkeen. Tällaiset tehtävät ovat hyvää vaihtelua ja tekevät varmasti hyvää Winnien hypyille.

Ravilähestymisellä hypätyt esteet tuntuivat (ja näyttivät?) lähinnä koomisilta.


Eiköhän Winnie pääse jatkossa taas hyppäämään ainakin pari kertaa kuukaudessa. Estekisoihin en itse ainakaan ole enää tämän vuoden puolella uskaltautumassa, mutta loppuvuoden tavoite esteillä on pitää oma estepelkoni kurissa ja hakea esteille vielä nykyistä enemmän varmuutta ja hyvää mieltä. 

Kolmen kuukauden hyppytauon jälkeen olen itse ainakin ihan ruosteessa. Poni loikkaa kuitenkin esteistä sujuvasti yli :)
Kaikista kuvista kiitokset Essille!

Nostan hattua niille uskollisille lukijoille, jotka edelleen jaksavat käydä blogissa kääntymässä vain huomatakseen, ettei uutta postausta ole vieläkään tullut. Parin kuukauden raastava odotus on kohta loppumassa, mutta en osaa tällä hetkellä edes sanoa onko se hyvä vai huono asia. Päivä kerrallaan...