tiistai 16. tammikuuta 2018

Kiitos ja näkemiin

Jipon lopetuksesta on kulunut jo melkein kuusi kuukautta. Välillä vieläkin hetkellisesti nousee mieleen ajatus, etten ole tehnyt Jipon kanssa pitkään aikaan mitään. Sitten muistan, että Jipon karsinahan on tyhjä.Välillä vieläkin tulee itkettyä muutama kyynel kaivaten hyvää ystävää.

Sitten muistelen kaikkia ihania muistoja Jipon kanssa ja pian uskallan jo hieman hymyilläkin. Kaipaan niitä hetkiä milloin pystyin vain lähteä Jipon kanssa maastoon ja unohtaa ulkomaailman hetkeksi. Useimmiten varusteina oli pelkkä riimu ja satulahuopa. Kaipaan niitä hetkiä, kun sain nauraa Jipon hassuille kielijumpille. Kaipaan niitä hetkiä, kun hieman ärsyynnyin Jipon karatessa karsinasta käytävälle tuupattuaan raollaan olevan karsinanoven auki. Kaipaan niitä hetkiä, kun klinikalta ajeltiin kotiin hyvillä mielin hevonen ja jalkojen jatkohoito-ohjeet mukana. Kaipaan niitä hetkiä, kun aamukahvipöydässä keskustelin äidin kanssa mikä loimi kullekin hevoselle sinä päivänä tulee päälle.


Mietin miten yksi hevonen voikin koskettaa näin paljon. Esimerkiksi kun isoveljeni kuoli äkillisesti ja koko perhe oli jonkinlaisessa shokkitilassa, oli aika kuolinpäivän ja hautajaisten välillä kovin sumuista. Muistan kuitenkin, että Jippo oli pysyvä asia siinäkin elämäntilanteessa. Jippo odotti tallilla kuten aina ennenkin ja Jipon harjaan pystyi myöhemminkin aina tarvittaessa itkemään elämän suruja pienemmiksi. Miksi aina pienet, joskus hyvinkin yksinkertaiselta tuntuvat asiat, ymmärtää merkityksellisiksi vasta jälkeenpäin?

Olen kirjoittanut blogia hevoselämästäni vuoden 2012 keväästä asti. Muistan miten aikoinaan odotin innolla sitä hetkeä, kun pääsin naputtelemaan kuulumisia tietokoneen ääreen ja käsittelemään ottamiani kuvia. Milloinkaan aikaisemmin en ole kokenut blogin kirjoittamista yhtä vaikeaksi kuin viime vuonna. Jo alkuvuodesta mielessä painoi ajatus milloin on oikea aika sanoa ääneen ajatukseni Jipon mahdollisesta viimeisestä kesästä. Keväällä asia tuli entistä ajankohtaisemmaksi. En kuitenkaan voinut purkaa ajatuksiani blogiin kaikkien nähtäville, koska en uskaltanut sanoa asioista ääneen vielä lähipiirillekään. Minun piti ensin vakuuttaa itseni tarpeeksi vahvaksi, jotta kestäisin mahdolliset kyseenalaistamiset. Huokaisin helpotuksesta, kun sainkin lähipiiriltä lähes poikkeuksetta ymmärtäväisyyttä ja uskoa siihen, että olen todellakin tekemässä oikein.

Kun Jipon lopetuspäivä oli sovittu, pidin siltikin asian vielä blogilta piilossa. Sovitun lopetuspäivän läheneminen ahdisti. Halusin nauttia jokaisesta hetkestä Jipon kanssa, mutta eräskin kerta ajoin Jipon luo, mutta en kertakaikkiaan pystynyt mennä edes tarhaan katsomaan Jippoa. Minä itkin vanhempieni keittiön pöydän ääressä. Olin heikko. Tuntui, etten pysyisi enää kasassa. Silti kaikkein vähiten halusin olla Jipon seurassa heikko, koska oma mielialani tietenkin vaikuttaisi osaltaan myös hevoseen, sillä en pystynyt olla neutraalisti oma itseni. Seuraavalla kerralla mennessäni Jipon luokse olin vahvistanut suojakuoreni pettämättömäksi. En saisi enää murtua, koska yhteistä aikaa ei olisi enää jäljellä kovin paljon.


Itse asiassa Jipon alkuperäinen lopetuspäivä oli vasta elokuun puolella, heti minun ainoan kesälomaviikkoni alussa. En tiedä olinko silloin itsekäs, mutta oman mielenterveyteni ja jaksamiseni kannalta tuntui oikealta ainakin yrittää hieman aikaistaa lopetuspäivää. Lopetuspäivän odottaminen oli nimittäin henkisesti erittäin rankkaa aikaa. Rankempaa kuin kuvittelinLomaviikostani ei olisi tullut yhtään mitään ja pitkä odotusaika raastoi koko ajan mieltäni. Aikaisempi aika saatiin sovittua, mikä sai oloni ainakin vähän paremmaksi. Minulle itselleni erittäin hyvä asia oli myös se, että Jipon lopetusviikolla olisi tiedossa kesätöitä, jotka saisivat ajatukseni edes työpäivän ajaksi muualle. 

Lopetuspäivän jälkeen ei tuntunut oikealta avata blogia. Blogia, jonka aloitin vuonna 2012 Jipon ollessa ainoa hevoseni. En halunnut eksyä vanhoihin postauksiin, koska en pystynyt vielä kunnolla käsittelemään asiaa. Työnsin asian myöhemmäksi. Kaikille tutuille kuitenkin selitin, että voin ihan hyvin. Tarvitsin vain aikaa ja muuta ajateltavaa. Minähän olen aina ollut sellainen ihminen, joka suree surunsa mieluiten yksin, kun kukaan ei ole näkemässä. Ajan myötä olen oppinut, että itkeminen ei kuitenkaan lopulta ole aina merkki heikkoudesta vaan tapa selviytyä ja pyrkiä lopulta joko hyväksymään asiat sellaisena kuin ne ovat tai kerätä rohkeutta muuttaa asiat, joihin itsellä on mahdollisuus vaikuttaa. Jokainen suru ja surija on erilainen. Surun kohdalla "tiedän miltä sinusta tuntuu" ei oikeastaan ikinä ole täysin totta. Jokainen tarvitsee ympärilleen muita ihmisiä, mutta kukaan ei voi päästä täysin toisen ihmisen pään sisään.


Aikaa kului ja välillä yritin palata päivittämään blogia. Olin kuitenkin kadottanut sen fiiliksen. Ei tuntunut oikealta kirjoittaa vaikka kuvia ja ajatuksia olisi ollutkin. Otin kunnolla etäisyyttä blogiin ja keskityin muuhun elämään. Olen oikeastaan ollut salaa aika iloinen bloggaamattomuuden tuomasta vapaudesta. Yritin antaa blogille uuden mahdollisuuden, sitten toisen ja taas toisen. Olen kuitenkin luonteeltani hieman perfektionisti. En halua pitää väkisin yllä blogia, josta en voi sanoa olevani ylpeä. Enkä halua kirjoittaa blogia, johon kirjoittaminen tuntuu Jipon lopetuksen jälkeen jotenkin väärältä. Niinpä on tullut aika lopettaa yksi luku. En tule enää jatkamaan tätä blogia. Tämän viimeisen avautumisen jälkeen on aika viimeinkin hyväksyä tosiasiat ja todeta, että tämän blogin aika on nyt virallisesti ohi.



Mitä tapahtuu jatkossa?
Lähiaikoina olen päivittänyt ahkerasti instagramia (käyttäjä: winnie_the_haflinger). Sen päivittämistä tulen varmasti jatkamaan, koska kuvien lisääminen instagramiin tuntuu hyvältä. En kuitenkaan haluaisi lopettaa bloggaamista kokonaan. Jossain vaiheessa aloitan uuden blogin, jossa jaan Winnien kuulumisia, kuvaamiani hevoskuvia ja muita hevosrintaman kuulumisia. En ota kuitenkaan blogista liikaa paineita. Postailen, kun tuntuu hyvältä. En tee lupauksia, joita en välttämättä pysty lunastamaan todeksi. Aloitan, kun olen siihen valmis.

Uudesta blogista tulen vielä ilmoittamaan tähän blogiin, mutta sen jälkeen Winpoilua hiljenee pysyvästi. Jääköön blogi kuitenkin vielä toistaiseksi julkiseksi. Kiitos kaikille blogin taipaletta seuranneille ja mukavia kommentteja jättäneille. Blogin kirjoittamisesta tuli minulle mukava harrastus, mutta nyt on aika sulkea yksi ovi, jotta seuraavan pystyy avaamaan.

Siispä ei hyvästi vaan näkemiin!

-Maiju



lauantai 25. marraskuuta 2017

Lappi kutsui




Instagramseuraajat tietävätkin jo, että tällä hetkellä olen ollut jo melkein viikon Lapissa tekemässä neljän viikon harjoittelua röntgenosastolla. Tässä tulee siis pakollinen neljän viikon tauko hevoselämästäkin. Se onkin pisin yhtäjaksoinen tauko hevosharrastuksen aloittamisen jälkeen! Winnie on reissuni ajan hyvässä hoidossa Essin vastuulla, joten tiedän Winnien kyllä pärjäävän vallan hyvin ilman minuakin.
Lähinnä ihmettelen miten itse osaan olla ilman hevosta...

Viikon perusteella sanoisin ainakin, että hevostelun ollessa tauolla vapaa-aikaa on hirmuisen paljon! Täällä 950 kilometrin päässä kotoa ei voi noin vain mennä moikkaamaan kavereita tai perhettäkään, joten nämä neljä viikkoa tulevat varmasti olemaan tällaiselle kiireiselle ihmiselle pienoinen kulttuurishokki, koska olen tottunut koko ajan tekemään jotain ja ajattelemaan jo seuraavaa asiaa... Harjoittelua voisikin pitää myös hermolomana etelän stressaavasta arjesta, jota osaa varmasti tällaisen rennon jakson jälkeen arvostaa taas ihan eri tavalla.


Hyvin olen kuitenkin viihtynyt. Maassa on kunnolla lunta, pakkastakin on riittänyt ja porojakin näkee aina välillä teiden varsilla. Täytyy ainakin osata nauttia nyt tästä kunnon talvesta, koska kotona Turussa on vastassa muutaman viikon päästä mitä luultavimmin tumma maa ja vesisade. Olen myös saanut kuulla Winnien kuulumisia päivittäin usein jopa ihan kuvan kanssa. Ainakin voin olla varma, että Ponilla on kaikki hyvin vaikka toki uskoisin sen ilman kuvatodisteitakin ;)
 

Viimeiset viikot kotona ennen harjoittelun alkua olivat kovin kiireisiä, joten en ehtinyt päivitellä blogiakaan ollenkaan. Nyt sain nettiyhteydenkin pelittämään yhdistämällä kännykän netin tietokoneeseen eikä yhteys pätkittele ainakaan kovin pahasti, joten saan viimein päiviteltyä blogiinkin kuulumisia parin viikon vanhoilla ratsastuskuvilla sekä parin kuukauden takaisilla irtojuoksutuskuvilla. Kuvankäsittelyohjelmaa uudessa läppärissäni ei kuitenkaan vielä ole, mutta enköhän saa senkin ajallaan asennettua. Siihen asti joudun vannoutuneena kuvienkäsittelijänä kärsimään vieroitusoireista...


Ennen lähtöäni Winnien kanssa jumppailtiin erityisen ahkerasti muun muassa avoilla ja suluilla. Toiseen suuntaan avot ja sulut onnistuivat aina hieman hankalemmin, mutta Winnie kuitenkin eteni ravissa ja laukassa mielellään eteenpäin. Mitä nyt laukkaa piti aina jonkin aikaa pyritellä ennen kuin liikkeestä tuli pyörivämpää ja rennompaa, mutta laukassa on muutenkin ollut aina helpompia ja hieman tönkömpiä jaksoja.


Yhdellä juoksutuskerralla heräsi epäily olisiko poni aavistuksen verran epäpuhdas takaa. Selkeäksi ontumaksi sitä ei kuitenkaan voinut sanoa eikä hevosta tuntematon ihminen olisi varmaankaan edes huomannut menossa mitään ihmeellistä. Hieman lyhyempää askelta alkuun, mikä kuitenkin liikutuksen ohessa liike vertyi jopa minun silmääni aivan normaaliksi. Panin siis pienen havaintoni lihasjäykkyyden piikkiin ja aloin suunnitella hierojan kutsumista paikalle etsimään mahdolliset lihasjumit ja toteamaan satulan sopivuuden.

Seuraavalla viikolla Winniellä olikin kengitys hokkikenkiin, koska halusin saada kengityksen hoidettua vielä ennen lähtöäni ettei Essin tarvitsisi nähdä vaivaa kengityksen aikataulujen kanssa. Siinäpä kävikin niin, että kengittäjäsetä ilmoitti Winnillä olleen pienenpienen kaviopaiseen vasemmassa etukaviossa. Niin pienen, että jokainen hevonen ei välttämättä siihen edes reagoi mitenkään. Winnie on koko ajan liikkunut mielellään eteenpäin eikä ole ollenkaan aristellut jalkaansa. (Itseasiassa Winniellä oli pieni villityskausikin, mutta onneksi ne hyppimiset ja loikkimiset ovat jääneet jo unohduksiin...)

Nyt uskaltaisin kuitenkin laittaa ratsastuksessa tavallista selkeämmän puolieron sekä juoksutuksessa tekemäni havainnon juurikin tämän pikkuruisen kaviopaiseen syyksi. Jipon kanssa saadut muistot kaviopaiseista ovat lähinnä pitkittynyttä hirvittävää betadinehauderumbaa ja kolmijalkaiseksi heittäytynyttä hevosta, joten tällä kertaa päästiin todellakin erittäin helpolla, koska tällainen jalat päivittäin läpi tunnusteleva nipoponitätikään ei edes huomannut koko asiaa. Poni jatkaa siis edelleen tuttua tapaansa "sähelletään ilman suurempia vammoja". En valita!

 

Back on Track -tuotteet ovat kiinnostaneet minua jo monen vuoden ajan. On ollut koirien takkeja sekä Jipolle kinnersuojaa aukolla ja aukottomana. Bot selänlämmittimen ostin jo pari vuotta sitten, kun alennuksesta sain. Kun Playsson.net järjesti yhdessä Laatu Anskun kanssa iltaman Ypäjällä Playsson.net:n liikkeessä, löystyi kukkaroni nyöri Winnielle kauan kuolaamieni tallisuojien verran.

Aivan erityisesti haluaisin kokeilla lähtisikö takajalkojen nesteet tallisuojien avulla liikkeelle, mutta näin alkuun ainakin Winnie käyttää tallisuojia öisin etujaloissaan. Putsit ja kuljetussuojat kun saavat Winnieltä heti aikaan reaktion: "Yök! Hyi! Äkkiä pois!".  Pintelit ovat kuitenkin ok, joten elättelen vielä toiveita, että jonain päivänä uskaltaisin jättää tallisuojat takajalkoihinkin yöksi ilman valvontaa. Siihen asti mennään yhdellä tallisuojaparilla.


Mikäli nettiyhteys pysyy hyvänä, saatan kuluttaa aikaani kirjoittelemalla hieman erikoispostauksia, joita julkaisen joulukuun aikana. Muutamia ideoita minulla on jo toteutettavana, mutta ehdotuksiakin otan mielelläni vastaan. Varsinaista joulukalenteria tuskin ehdin saada aikaan, koska uutta kuva- tai videomateriaalia pääsen kuvaamaan vasta aikaisintaan 16.12., kun juna pohjoisesta saapuu takaisin kotiin ja Winnien luo. Otin vanhat kuvat kuitenkin reissuun mukaan, joten onneksi voin pahimpaan hevoskaipuuseen ainakin selailla vanhoja kuvia läpi. Kyllä tauon jälkeen varmasti lähteekin mielellään tallille vaikka taivaalta sataisi alas kaatamalla vettä tai rakeita!



sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Kännykän videoille tallennettuja hetkiä

Olen kuvannut jonkin verran videoita kännykälläni viime kuukausien tallireissuista. Osa klipeistä on varmasti instagramin seuraajille jo tuttuja, mutta pistetäänpäs nyt bloginkin puolelle Winnien kuulumisia pienenä videokoosteena. Esimerkiksi heti videon alussa selviää miten näppärä poni käyttää kävelykonetta niin, että siitä puuhasta saa parhaiten kaiken ilon irti ;)